Tunnollisena ihmisenä käytän viimeiset lomapäiväni flunssassa ja surffailen somessa. Näppäimiin osuu hilpeä linkki Vauva-lehden vertaistukiryhmään otsikolla ”Onko kukaan elänyt taiteilijan kanssa? Millaista on arki?” Puolisoiden kokemusten mukaan taiteilijat ovat mm. laiskoja, kiihkeitä, outoja, sottaisia ja herkästi masentuvia ”kaarnapalaan tuijottelijoita”. Minua alkoi kiinnostaa piirteet, joita myös boheemisuudeksi kutsutaan. Sivistyssanakirjan mukaan boheemi tarkoittaa huoletonta, epäsäännöllistä ja epäsovinnaista henkilöä, jolla yleensä viitataan taiteilijaan tai opiskelijaan. Taiteilijamyytti elää yhä, mutta onko se totta?

Vuonna 2015 teatteritaiteen tohtori Pia Houni julkaisi Heli Ansion kanssa kirjan Taiteilijan työstä. Tämä tutkimus vahvisti jo Hounin vuonna 2000 ilmestynyttä Näyttelijäidentiteetti kirjan viestiä: boheemi taiteilijamyytti on katoamassa. Nykytaiteilijan arki on kiireistä, kilpailullista ja itsensä jatkuvaa kehittämistä. Taiteilijoita on nykyisin paljon ja työlleen on omistauduttava, mikäli siinä mielii pärjätä.

Miltä näyttää meidän arki kahden taiteilijan perheessä? Mieheni siivoaa parhaillaan keittiötä, käy kohta kaupassa ja laittaa ruokaa. Pyykkikone rullaa ja pino siististi laskostettuja vaatteita odottaa kaappiin vientiä olohuoneen pöydällä. On aika käydä läpi perheen aikataulut ja ”koska syödään yhdessä” kuviot ennen alkavaa työviikkoa. Pehmeä fuusiojazz säestää taustalla. Illalla miesväki odottaa telkkarista jalkapalloa ja minä tehtailen läppärillä rästiin jääneitä työposteja!

”Taitaa nykytaiteilijan arki olla aika boheemitonta. Tosin siihen voisi vähän kannustaa, sillä meneillään oleva kylmä, kilpailullinen ja itsekeskeinen ihmiskuva tarvitsisi vastalääkettä ”, sanoo Houni.

Pakko myöntää, olemme keski-ikäisiä, keskiluokkaisia kuplassa eläviä taiteen elättejä. Tosin taide ei elätä, vaan osaaminen, jolle tuntuu olevan enemmän käyttöä liike-elämässä kuin teatterin lavoilla. Kasvava huoleni on, että keskiluokkaisuus tuottaa keskinkertaisuutta? Parjatun keskiluokkaisuuden myötä on hävinnyt osa taiteilijaidentiteettiä, jota joskus kaihoisasti perään haikaillaan ja romantisoidaan. Mutta Houni ei tainnut nyt puhua siitä.

Saadakseni vankkaa tutkimustietoa asiasta, juon lisää inkivääriteetä ja teen naistenlehden nettitestin boheemisuuden asteestani. Tulos on tyrmäävä. ”Neiti normaali. Elät aika lailla tasapainossa boheemin ja sovinnaisen luontosi kanssa. Et ole maailmassa uuden luoja tai rajojen rikkoja, muttet myöskään ole jämähtänyt täydellisen vanhanaikaisiin ajatusmalleihin. Jatka samaa rataa, mutta lisää vähän itseilmaisuasi ja voit vapautua hieman enemmän!”

Pettymyksen tunne sai Neiti normaalin oitis pohtimaan vastalääkettä vallitsevaan tilaansa. Se vaatii tasapainoilua, sillä yrityspuolen asiakkaat juoksevat karkuun, jos on taas ”liian boheemi”. Siltä minut onneksi tai onnettomuudeksi pelastaa hyvä kotikasvatus ja käytöstavat sekä asiallinen olemus. ”Liian sisäsiisti”, kuten Lapissa nykyään vaikuttava kollegani Kari Väänänen osuvasti kerran ilmaisi.

Identiteetti taitaa lymyillä kuitenkin enemmän pään sisällä ajattelutavoissa kuin ulkoisissa tunnusmerkeissä, jotka ovat liian helppoja ja pinnallisia piirtämään kokonaista kuvaa edes osa-aikataiteilijasta, joka liikkuu taiteen ja liike-elämän raja-maastossa.

Palaan siis peruskysymyksen ääreen, taiteilijan identiteettiin. Aivan liian monimutkaista vastata tuohon, mutta koitan saada kiinni joistakin niistä hetkistä, jolloin normaalit työssäkäyvät ihmiset ovat ihmetelleet taiteilijoita samoin kuin ”kaarnapalaan tuijottajan” puoliso vertaistukiryhmässä.

”Ei siinä ehdi soittamaan esimiehelle tai kutsumaan palaveria koolle, kun näyttämöllä sattuu ja tapahtuu.”

Aikana, jolloin työntekijät pelkäävät tulevansa irtisanotuksi saa taatusti ilmeet pysähtymään, kun kertoo, että ei ole koskaan 30-vuotisen uran aikana ollut vakituisessa työsuhteessa. Pisin kiinnitysaika yksittäiseen projektiin on ollut vuosi. Veroilmoituksessa saattoi lukea jonakin vuonna 43 työnantajaa ja joskus vain kolme. Epävarmuuden kanssa oppii elämään, sillä se sisältää myös vapautta. Ilo lyhyestäkin työsuhteesta saa antamaan parastaan, koska se mitä tekee, on itsessään palkitsevaa. Tai niin kuin eräs kollegani TV-sarjan kuvaustauolla sanoi, ”tässä työssä parasta on se, että kohtaa aina uusia, mielenkiintoisia ihmisiä.” Epäsäännöllisyys ja epätyypilliset työsuhteet taitavat pian olla työelämässä pikemminkin normaalia kuin boheemia.

Yllättävissä muutostilanteissa näyttelijät toimivat huolettomasti vaiston eli kokemuksen tuoman tiedostamattoman tiedon ja luottamuksen varassa. Eteen tulevat ongelmat ratkaistaan joustavasti yhdessä ilman turhaa byrokratiaa ja hierarkiaa. Ei siinä ehdi soittamaan esimiehelle, kysymään ohjeistuksia, kutsumaan palaveria koolle tai miettimään prosesseja, kun näyttämöllä sattuu ja tapahtuu.

Huolettomuus on ratkaisukeskeistä ajattelua ja tulevaisuuden uskoa. Se sallii virheitä ja mahdollistaa riskin ottamisen, kun lopputulosta ei voida varmasti tietää. Eteen avautuviin mahdollisuuksiin tartutaan ahnaasti kuin sika limppuun ja katsotaan mihin se johtaa. Joskus johtaa ja toisinaan taas ei. Meitä suorastaan kannustetaan kokeilukulttuuriin ja hallittuun huolettomuuteen. Innovatiiviset yritykset ovat jo sillä tiellä ja boheemisuus valtaa yhä enemmän yritysmaailmaa. Jatkuva huoli toimeentulosta ei sen sijaan tee kenestäkään taiteilijaa.

Taiteilijoiden epäsovinnaisuus ilmenee ehkä parhaiten kohtaamisissa. Näyttelijöille ei ole epätavallista olla läsnä hetkessä ja laittaa omaa persoonaansa likoon. Katseet voivat kohdata sellaisella intensiteetillä, että itsensä ja tunteensa asiantuntijaroolin taakse peittämään tottunut voi häkeltyä. Aika saattaa jopa hetkeksi pysähtyä. Performanssitaiteilija Marina Abramovic teki kohtaamisesta taidetta New Yorkin MOMA:ssa teoksessaan ”The artist is present” ja ihmiset jonottivat päiväkausia museoon saadakseen kokea edes hetken läsnäoloa toisen lajitoverinsa kanssa. Monille se oli mullistava ja ainutlaatuinen tunnekokemus. Tähänkö on tultu?

”Ihminen pyrkii pohjimmiltaan yhteyteen toisten kanssa ja voittamaan ne esteet, jotka erottavat meitä toisistamme.”

Millainen voisi olla uusi taiteilijamyytti tässä ajassa ja mihin sitä tarvitaan? ”Meneillään oleva kylmä, kilpailullinen ja itsekeskeinen ihmiskuva tarvitsisi vastalääkettä”, kuten Pia Houni sanoi. Selfhelp- ja hyvinvointikirjallisuus elää kukoistuskauttaan ja kaipuu toisenlaiseen olemisen, elämisen ja kohtaamisen tapaan on nyt suurempi kuin koskaan ennen. Aikamme suorastaan huutaa rohkeutta päästää välillä irti juoksupyörästä, jotta voisimme pysähtyä ajattelemaan. Yrityksissä uskalletaan jo varovaisesti puhua myös tunteesta, kun vielä muutama vuosi sitten koko sana ei edes kuulunut vakavasti otettavan businessatleetin sanavarastoon.

Isojen yritysten asiakaskokemusjohtajana ja alan pioneerina Kimmo Huhtimo on puhunut  ääneen tunteen merkityksestä asiakaskohtaamisessa jo kauan ennen kuin se oli normaalia. Asiakaskokemus ja kohtaaminen ovat päivän sanoja, mutta mitä sanat merkitsevät pintaa syvemmältä?

”Kehityshanke toisensa perään pyrkii löytämään täydellisen kohtaamisen kaavan. Tehtävä on samaan aikaan tärkeä ja mahdoton. Ihmistenvälisyys ei rakennu kaavoin. Syvemmin ymmärrettynä asiakas- ja työyhteisökokemuksen korostaminen on ihmiskeskeisin johtamisoppi ikinä”, sanoo Huhtimo.

Kyse on siis toisen näkökulmaan asettumisesta ja aidosta halusta kohdata toinen ihminen. Asiakaskokemuksen kehittäminen on myötätunnon ja ihmiskäsityksen kehittämistä. Suhtautumistapamme heijastuu meistä ja näyttäytyy kaikissa päätöksissä ja kohtaamistilanteissa.

”Erottuva vuorovaikutus ei ole ohjeistusasia”, Huhtimo painottaa. ”Se, mikä ei voi toteutua paperilla, ei myöskään löydy paperilta. Vastaus on itsessämme ja toisissamme. Taide voi auttaa sen löytämisessä.”

Teatterin prosessi on säilynyt hyvin samanlaisena kautta aikojen, sillä instrumenttina on oma ruumis ja mieli, jota digitalisaatio ei voi koskaan täysin korvata. Prosessia ei voi myöskään nopeuttaa tai oikaista vaikuttamatta lopputulokseen. Ihminen on läsnä, kun näyttelijä on läsnä. Se on läsnä koko keholla, kaikilla aisteilla, ajatuksilla, tunteilla ja kokemuksilla. Uskon, että ihminen pyrkii pohjimmiltaan yhteyteen toisten kanssa ja voittamaan ne esteet, jotka erottavat meitä toisistamme. Kun näemme itsemme toisessa, olemme jo perillä.

Uusi taiteilijamyytti voisi piillä jatkuvan suorittamisen ja ihmisiä erottelevan kulttuurin sijaan ihmisyyden puolustamisessa. Luovuus majailee myös joutenolossa, ihmettelyssä ja havainnoissa. Tätä boheemisuus voisi olla parhaimmillaan. Tehdään siitä uusi normaali.