Niina Nurminen 9.8.2017

Palasin hiljattain lomilta ja teen etätöitä saaristossa. Inspiraatio ei katso kelloa eikä viikonpäivää, mutta deadline on oltava, muuten homma karkaa käsistä. Mietin, minkälainen elämäntapa ruokkii työssä jaksamista ja luovuutta? Ne kun ovat yhtä paljon ulkoisten edellytysten kuin itsensä johtamisen tulosta. Laineen liplatustakin voi unohtua seuraamaan liian pitkäksi aikaa ja ajautua karille.

Ennen teatteriuraani hain yläasteen työelämän tutustumisjaksolle isoon mainostoimistoon. Mieleeni on jäänyt taloa esittelevän esimiehen lause – He ovat kyllä lahjakkaita graafikoita, mutta pelaavat korttia työajalla. Esimies olisi halunnut tilkitä kortinpeluuseen vuotavan ajan uusien ideoiden tuottamiseen ja samalla viestittää minulle, että alalla pärjää vain, jos on työlleen omistautunut. Muutama sivusilmällä heitetty graafikon mulkaisu koululaisen suuntaan kertoi, että pysy kaukana näistä hommista tai näivetyt. Mainostoimistoa ei enää ole.

Törmäsin kortinpeluuseen uudelleen teatterin pukuhuoneessa. Yleisö odotti salissa valojen sammumista. Esityksen alkuun oli enää hetki, kun vanhempi kollegani pelasi keskittyneesti pasianssia. Hän oli rauhallinen ja rento, minä sain tuskin henkeä. Keskityin oikein tekemiseen, suorittamiseen ja lopputulokseen. Ei aikaakaan, kun näyttelin uupuneena roolihahmoa, joka oli näytelmässä tulospaineista uupunut mobiilipalveluyrityksen toimitusjohtaja. Lopputulos ei ollut yhtään sen parempi kuin rennosti ottavan kollegan. Hän näyttelee yhä.

Pidin esityspäiväkirjaa kyseisestä Juha Jokelan käsikirjoittamasta ja ohjaamasta menestysnäytelmästä Mobile Horror. Se myi aikoinaan Teatteri Jurkan kaikki 303 esitystä loppuun heti ensi-illan jälkeisenä aamuna. Kirjoitin ylös kaiken mitä tein, koin, tunsin ja ajattelin ennen esitystä, sen aikana ja jälkeen. Etsin täydellisen esityksen kaavaa, mutta onnistuneet ja vähemmän onnistuneet esitykset eivät koskaan kulkeneet samaa väylää, vaikka roolit, käsikirjoitus, ohjaus, aika ja paikka pysyivät samoina. ”Kadonnen kaavan” kalastamiseen kuluneen ajan olisi voinut käyttää toisinkin, kuten heittämällä ”aivot narikkaan”. Kohdalle osunut täydellinen ilta ei tyydyttänyt, koska en tiennyt miten sen pystyisi toistamaan.

Sattuman varaan onnistumista ei kuitenkaan jätetä, ellei sitten joudu yllättäen paikkaamaan sairastunutta kollegaa, mutta silloinkin ammattitaito yltää vähintään heittäytymiseen. Esitystä ajatellaan ja harjoitellaan yhdessä, erikseen ja paljon. Työehtosopimukset määrittelevät minimissään montako harjoitusta minkäkin tyyppinen produktio vaatii ja miten prosessi etenee. Näiden lisäksi näyttelijä opettelee roolia kotona, tarvittaessa myös öisin ja lomilla. Työtunteja ei lasketa eikä niistä makseta erikseen. Jokainen tietää itse mitä esityksen valmistuminen itseltä vaatii ja sen eteen ollaan valmiita tekemään töitä. Prosessi takaa riittävän osaamisen tason, jotta huononakin iltana yltää niin hyvään suoritukseen, ettei yleisö välttämättä huomaa eroa.

Näyttelijä on kunnianhimoinen ja haluaa yleensä antaa parastaan. Pelissä on oma persoona, joka on herkästi häpeästä haavoittuva. Lisäksi työ on monelle merkityksellistä eikä maksavan yleisön odotuksia haluta pettää. Vastuuta ei voi vierittää näyttämöltä ohjaajalle tai teatterin johdolle, sillä yleisölle esitys on vain se mitä katsomoon näkyy.

Kaikesta huolimatta prosessista pitää uskaltaa päästää irti ja kohdata yleisö joka ilta niin kuin se olisi ainutkertainen, sillä sitä se on. Kulissien taakse tarvitaan riittävä määrä ”hyödytöntä” sosiaalista höpötystä, sivupoluille harhautuvia tarinoita, huumoria ja läheisyyttä, mutta myös yksin oleilua ja keskittymistä, johon jokaisella on omat rituaalinsa. Kun näyttelijää taas tarvitaan, hän on iskussa ja valmiina hyppäämään syviin vesiin.

Luovien ihmisten johtamisesta on tehty paljon tutkimuksia, koska työelämältä vaaditaan entistä enemmän joustavuutta, spontaanisuutta ja luovaa ajattelua. Tuloksia on paketoitu nätisti erivärisiin laatikoihin, jotta ”insinöörityyppikin” innostuisi. Ne ovat ansiokkaita yrityksiä ymmärtää johtajia ja johdettavia nykypäivänä, jossa kaikki muu on epävarmaa paitsi muutos. Väitän, että olemme kaikki samassa veneessä, jota erilaiset ihmiset, tilanteet ja tuulet keinuttavat. On hyvä, että on pelastusliivit ja matkaeväät, tiedetään mihin ollaan menossa ja miten venettä ohjataan, mutta sen jälkeen kaikki on merenkulkua ja rakkautta lajiin. Jokaisesta löytyy luovuutta, kun vene alkaa vuotaa.

Luovuus pakenee kaavoja kuin aallot rantaa. Juuri, kun luulet saavasi siitä kiinni, se muuttaa muotoaan. Kaavat tekevät kaavamaiseksi, koska ne eivät mahdollista tilanteessa elämistä ja kohtaamista. Kaavojen kaipuu liittyi itselläni oman epävarmuuden pelkoon ja hallinnan tarpeeseen, kun olisi pitänyt päästää irti, luottaa tilanteeseen, hetkeen, itseen, työkaveriin ja yleisöön ja heittää laidan yli kaikki turha painolasti. En puhu halusta luopua sovituista raameista tai aikatauluista, vaan välttämättömästä itsensä vapauttamisesta annettujen raamien sisällä.

Sama pätee myös lomaan. Kuluneena kesänä havahduin, että aloin kaivata kaavaa, jota etsin onnistuneiden lomieni pohjalta. Se ei liittynyt mihinkään ulkoiseen toimintaan tai olosuhteisiin, vaan omaan sisäiseen prosessiin, jonka piti kulkea kuin valtamerilaiva: aivot narikkaan, yhteys luontoon, kehon herätys, aistien avaus, tyhjäkäynti ja uudet ideat, jotka tervehtisivät minua satapäin satamassa. Se oli asiantuntijan ansa. Hait nousivat taas pintaan ja alkoivat kiertää vuotavaa venettä.

Loma on loppu ja olen yhä tyhjäpää. Ainuttakaan uutta ideaa ei ole uinut haaviin ja idean nälkä on kova. Voisin hyvin jäädä ajelehtimaan merelle ja näivettyä, ellei deadline painaisi päälle. Ehkä deadline onkin ihmisen paras moottori niin kuin ensi-ilta on näyttelijälle. Päivämäärä ei ole lopullinen päämäärä, vaan uuden vaiheen alku. Työ kehittyy huippuunsa vasta vuorovaikutuksessa kollegoiden ja asiakkaan kanssa. Yksin ei saa kukaan määräänsä enempää aikaan. Ehkä on paras vain päästää irti, liittyä muiden seuraan ja popsia pelkoa iltapalaksi. Ja olla riittävän hyvä itselleen.

Pin It on Pinterest